Positiivisuus ennen kaikkea

Vähän hukassa. Positiivisuus kateissa. Tämä en ole minä, en todellakaan.

En halua luistaa siihen negatiiviseen moodiin jossa kuljin monen monta vuotta, kun en tyhmä nähnyt nenääni pidemmälle. En tahdo olla se ihminen, jonka hymy oli väkinäistä ja jonka päätä särki 24/7, kun murehti asioita joille ei voinut tehdä mitään.

Nyt murehdin asioita, joille yritän kyllä tehdä jotain, mutta kun tuntuu ettei mikään riitä. Ei henkilökohtaisessa elämässä saati työelämässä. Yritä tässä nyt olla positiivinen, kun tulee iskuja vasten kasvoja. Työhakemuksia lähettänyt monen monta, eikä yhdestäkään kuulu. Tekstiviestejä ja puheluita, joihin ei vastata. Sitten kun nipsnaps joku muistaakin olemassa oloni niin jos et sekunnissa ole vastannut takaisin alkaa hirveä mykkäkoulu. Mikä tätä maailmaa vaivaa? Kiire, malttamattomuus, riittämättömyys, täydellisyyden tavoittelu. Mä en halua!! Ei tämä voi olla sitä elämää jota joudun loppuelämäni elämään.

Ihmisillä on oikeus aina sanoa mielipiteensä. Nojoo, ei se nyt ihan noin mene. Joskus on parempi pitää päänsä kiinni. Joskus olisi fiksumpaa miettiä hetki ennen kuin sanoa tai tehdä mitään. Aika mautonta mielestäni on sanoa jollekulle, että "mä en halua susta mitään fitnesmimmiä, toi sun dieettaaminen on ihan tyhmää" tai jos toinen lähettää jonkun fitnesmimmin kuvan ja laittaa, että tähän sulla on kyllä hitosti vielä matkaa. 

Minä en halua olla fitti, mutta en halua olla fättikään. Haluan olla oma itseni, tyytyväinen itseeni. Eikö se riitä? Täytyykö meistä jokaisen selitellä tekemisiään muille? Ei minusta.

Tämä ei ole mikään treeniblogi. Tämä on perseelle potkimisblogi. Tätä ei lue edes äiti, joten hitonko väliä mitä tänne vuodatan? No on sillä väliä, nimittäin minulle. Oksennan tänne pahaa oloa, hihkun onnistumisia, puran ajatuksia ja itken elämää, niin hyvässä kuin pahassa. Tämä on minun tapani nollata. Nyt varsinkin, kun viinaakaan ei kuulemma enää saa juoda. 

Tässä pienen flunssan vitutustilassa tekisi niin mieli tarrata glögipulloon, lirauttaa tumut joukkoon ja juoda lämmikettä sielulle ja sydämelle. Mutta enpäs teekään niin, vaan siirryn kirjan kera sängyn pohjalle odottamaan nukkumattia. 

Lupasin ystävälleni, että olen päättänyt joulukuun olevan meille onnen kuu. Eli tämä marraskuu menee vitutuksen lomassa, mutta eipä hätiä, sillä joulukuussa asiat järjestyy. Positiivista ajattelua. Sitähän se elämä tarvitsee, että jaksaa näyttää vastoinkäymisille kieltä. Tai keskaria, tai vaikka persettä. Ihan sama, kunhan jotain näyttää. Niih!

Näin me opetellaan syömään

Kuulostaapa typerältä, mutta näin se menee. Aikuinen ihminen opettelee syömään. Kolmen tunnin välein kello pärähtää ja jotain terveellistä pitää suuhunsa pistää. Suurin haaste oli alkuun se, että todella syön jotain kolmen tunnin välein eikä aamulla ja sitten vasta seuraavan kerran illalla. Nyt se on jo selätetty, pari päivää siihen meni... mutta seuraava haaste on tehdä sitä ruokaa. Asia joka ei oo vaan minun juttu, kokkaaminen. Oikea urpojen urpo keittiössä, kun ei oo mielikuvitusta tai rohkeutta kokeilla uusia asioita. Ruokavalioani on aina haastaneet allergiani. Ruokavaliota suunnitellessa haastetta toi se etten voi syödä kalaa, kananmunaa, pähkinöitä, sitrushedelmiä, kookosta, mantelia, sieniä, paprikaa, hernettä, papuja.. jos tossa nyt näin alkuun on muutama lueteltu. Maitoallergisena kestän kyllä esim rahkaa, mutta maitopohjaisia protskuja en. Tai voi tehdä smoothieta suoraan maitoon, en edes mantelimaitoon. Sovelletaan sitten ja niinhän me tehdään. 

Makeanhimoa ei ole. Mielitekoja ei ole. Päänsärkyä hieman, mutta sekin voi johtua pienestä flunssatyyppisen ratkaisun pyörimisestä kehossani. Vessassa saa juosta. 

Kaupassa käymisestä on tullut hyvin haasteellista. Montako rahkapurkkia hamstraan, kolme vai neljä kanaa, kolme jauhelihaa, ostanko kokojyväriisiä vai -pastaa, salaattia järjetön määrä, riittääkö kolme kurkkua? Ja lompakko, se ohut musta läpyskä, jonne joku myös rahaa laittaa, kiittää. Mietin juuri, miten himskatissa rahaa työttömänä löydän tähän hirveään syömiseen? Noh, se on sen ajan murhe. Nyt mennään näin.

Pilkettä silmäkulmassa

Ei, ei todellakaan sellaista pilkettä vaan elohiiri nykii ja pahasti. On nykinyt kohta viikon ja on todella ärsyttävää. Google tiesi kertoa, että johtuu väsyneestä silmälihaksesta, ja hieronta auttaa. Miten sitä sitten hieroisi? Tai rentouttaisi? En minä vaan tiedä... Kaikki vinkit ovat tervetulleita, sillä voin sanoa ettei tämä ole enää kivaa. Ja elohiiri nykii vaan vasemmassa silmässä, eikä ole väliä onko aamu vai ilta, kun vaan nykii.

Löysin aikoinaan isäni luota laitteen joka on ilmeisesti joku esiäiti Selätin hyvinvointituotteelle. Siivotessa laite löytyi pölyttymästä sängyn alta ja testiinhän se piti taas ottaa. Kaksi iltaa olen sillä veivannut ja voin sanoa, että tuntuu! Lueskelin Selätin sivuilta laitteesta lisätietoja ja koti-iltoihin kuuluu tästä lähtien säännöllinen Heihei humppakahvat jumppa!

Koti-ilta. Kynttilöitä. Glögiä. Viltti ja sohvannurkka.

Aamulenkki

Aamulenkki <3

Saatoin esikoisen kouluun ja pikkuapinan hoitoon. Sen jälkeen kuulokkeet korville ja menoksi. Töppöstä toisen eteen ja Tikkurilan kierros alkoi. Reipasta kävelyä, pieniä juoksupyrähdyksiä ja taas kävelyä. Olin positiivisesti yllättynyt miten kunto kasvanut, kun juokseminen ei tunnu enää niin pahalta kuin ennen. Kai se crosserilla ja juoksumatolla ylämäkien tamppaaminen alkaa kasvattaa kuntoa. 

Lenkin jälkeinen fiilis on sanoinkuvailematon. Monesti sitä miettii, että käperryn mielummin peiton alle kuin lähden ulos tarpomaan, mutta kun itsensä saa siihen lenkkiin psyykattua niin lopussa kiitos seisoo. Kyllä kannattaa! Harvemmin lasten aikana pystyn aamulenkkejä vetämään, mutta lapsettomilla viikoilla aion tehdä siitä aamurutiinin. Tyhjällä vatsalla lenkki ennen töitä ja muita päivän rientoja.

Odotan sitä kun pikkupakkanen tulee, lumi narskuu kengän alla ja aurinko kimaltelee kirkkaasti lumipeitteestä. Oih! Loma Lappiin on haaveissa, harmi vaan, että töiden loppuminen taitaa sotkea kuviot.

Nyt on syytä kipaista suihkuun ja kipinkapin töihin. 

Torstai on toivoa täynnä

Ympäri käydään ja yhteen tullaan

Positiivisen ihmisen positiivisuus ei aina riitä. Ei sitten millään. Joten jos jollain on suhteita johonkin ylempiin tahoihin niin pistäkää nyt hyvät ihmiset koodia. Ei oo elo reilua ei.

No mitä sitten on tapahtunut?? Minäpä kerron.

Hiljaiseloa kesällä, kun tuntui että kaikki suunnitelmat meni päin prinkkalaa. Loma ei tuntunut lomalta, lapsetkin vaan tappeli koko ajan. Kavereiden kanssa suunnitelmat kaatui ja kahden kanssa laitettiin selät vastakkain ja sanottiin kovin sanakääntein adjö! Ihmissuhteet, mitkä suhteet? Hei haloo, aikuisia ihmisiä ja kukaan ei osaa sen vertaa käyttäytyä, että voisi sanoa reilusti heippa jos ei enää nappaa eikä vaan vilauttaa takavaloja kun painavat kaasua.

Asioilla on aina tarkoituksensa, ja uskon vahvasti, että näiden kavereiden piti poistua elämästäni, että tilalle tulee jotain muuta ja niinhän siinä sitten kävi. 

Tiedätte kyllä ketkä otti ja tuli, ketkä saivat paikkansa sydämessäni nyt ja aina <3

Elokuun lopussa aurinko alkoi paistaa risukasaan. Sain töitä! Ja sain töitä alalta joka on lähellä sydäntäni, hyvin lähellä. Nimittäin minut toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi kuntosalimaailmaan uutena myyntitykkinä. Ja minä tyttöhän myin. Hymyssä suin ja nautin joka päivästä. Pääsin työympäristöön joka on kuin luotu minulle ja osaksi työyhteisöä johon rakastuin päivä päivältä enemmän ja enemmän. Ystäviä tuli salin jäseneksi, ja oli upeaa kun kaverit tuli työpaikalleni hyväntuulisina ja piristivät aina päivääni hymyllään hyvien treenien jälkeen. Asiakkaiden palaute oli todella hyvää ja sain tsemppiä omaan myyntiin, kun lyhyessä ajassa jo näki toisten huimaa edistymistä siihen mitä he olivat jäsenyyden hankkiessaan.

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja minun hyväni loppui jo kiihdytyssuoralle, en päässyt edes ilmaan asti. Eräänä iltana esimies pyysi keskustelemaan ja kertoi, että lapsien takia tekemä erikoisjärjestely työvuoroissani ei enää sovikaan ja minut irtisanotaan koeajan puitteissa. Hajosin. Säntäsin pihalle ja itkin. Minä, joka en itke koskaan, itkin.

 Jotain sisälläni kuoli. Pala palalta mureni ja hätä oli suuri. Menetän elantoni, kuinka elätän lapseni. Menetän työn jota rakastan. Menetän työkaverini joita rakastan, joista on tullut enemmän kuin työkavereita. Tuntui, että menetän kaiken. Ja vaan sen takia, että joku kateellinen ihminen jossain oli alkanut vaatimaan samanlaisia työvuoroja itselleen kuin minulla. Ihminen jolla on lapsia, mutta jolla on kotona myös puoliso hoitamassa lapsia. Minähän olen joka toisen viikon yksinhuoltaja, jolla ei ole turvaverkkoa joka mahdollistaisi työskentelyn iltavuoroissa. Kaksi kuukautta tämä oli toimiva malli, aamu- ja iltavuoroviikkoinen, mutta ei enää. Minulla ei ole tapana olla katkera, mutta kiitos vaan hyvin paljon sille jollekulle, joka jostain sai tietoonsa erikoisjärjestelyt kohdallani. Kiitos, että kateellisena ihmisenä aloit valittamaan asiasta. Toivottavasti et itse koskaan tule tällaisen tilanteen eteen, että sinulta viedään kaikki vaan sen takia, että joku haluaa samaa kuin toisella eri lähtökohdissa.

On todella vaikea nähdä valoa tunnelin päässä. On vaikea uskoa hyvään.  

Nyt paniikin omaista uuden alun etsimistä. Töitä, ihan sama mitä, kunhan saan töitä. 

Pakko ammentaa jaksamista jostain, ja luojan kiitos minulla on lapset. Kiitos ystävistä. Tiedetään kaikki, että jokainen auttaisi jos voisi, mutta riittää että olette läsnä. 

Ei korulauseita. Läsnäoloa. Kiitos <3

Miki 4v lauloi yksi aamu Tuomas Kauhasen Enkeli biisiä. "Sit mä törmäsin enkeliin" 

Äiti, tää kertoo sinusta.

Pyysin ihanan rakasta traineria tekemään minulle ruokavalion. Sen myötä haen itselleni jaksamista, onnistumisia, tuloksia. Jotain joka on minua itseäni varten. Treeni-ilo, sinä ihanan kamala ystäväni. Olethan läsnä vaikeissakin hetkissä. Painathan pienenä morkkiksena omaatuntoa, jos jään masentuneena makaamaan sohvan nurkkaan. Hymyilethän kanssani oksennus kurkussa tehtyjen treenien jälkeen. Istuthan kanssani saunan lauteilla rentouttamassa täriseviä lihaksia ja herätät aamuisin minut intopiukeana kohti uutta treenipäivää. 

Kiitos <3

Tavoite on. Motivaatio on. Treenipaikka on. Selityksiä ei vastaanoteta - PISTE.

Missä mää oon???

Mä en tiedä. Mikään ei nappaa ja kaikki tökkii. Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta jotain puuttuu. Mikä tai mitä se on, niin enpä osaa sanoa.

Peruskuntoa olen nostattanut salilla. Tietoisesti jättänyt raudan hiplaamisen vähemmälle ja marssinut matolla pitkiäkin lenkkejä. Seurannut sykkeitä ja toivonut, että vatsassa oleva rasva katoaisi nipsnaps pois. Kunto kohenee, mutta maha pysyy.

Kävin epätoivoisena testaamassa lymfahierontaa ja LPG-hoitoa vatsan alueella. Hoidot saivat nesteet liikkeelle ja hoidon tehnyt fysioterapeutti sanoi, että vatsassani on todella runsaasti nestettä eikä vaan pelkkää rasvaa niinkuin itse olin ajatellut. Olin todella tyytyväinen hoitoihin, mutta miksi oi miksi kaiken ihanan pitää olla niin kallista?? Panosta nyt omaan hyvinvointiisi, kun hoidot maksavat maltaita. Varsinkin näin "työttömälle".

Ja siitä hyvä aasinsilta seuraavaan ahdistusta tuottavaan asiaan. MINÄ EN JAKSA OLLA ENÄÄ KOTONA! Mistä minulle töitä?? Tai siis, sainhan juuri töitä, mutta en jaksa uskoa että promoottorina kauppakeskuksissa haluan olla loppuelämääni. Keikkaluontoisina hommina se vielä menettelee, mutta enkö oikeasti kykene muuhun? 13 vuoden työkokemus isossa rahalaitoksessa 32v on pitkä työhistoria, mutta sekin on väärin. Olisi pitänyt vaihtaa työpaikkaa 3-4 vuoden välein, tehdä erilaisia juttuja (mitä itseasiassa teinkin konsernin sisällä) ja tittelit olisivat saaneet olla iskevämpiä. Markkinointi ja viestintäyksikössä työskennelleenä voin sanoa, ettei myyntineuvottelija tittelini paljoa avaa toimenkuvaani. Olen hakemiini paikkoihin joko ylipätevä tai sitten se esimieskokemus puuttuu. Nyt en kelpaa muuhun kuin promoottoriksi, eikä sekään haittaa jos rinnalle saisi vaikka sen messujen ja tapahtumien suunnittelun, mutta pelkkä messukissana kentällä seisominen ei ole palkitsevaa.

Kauneusjuttuja teen ja kävin nyt geelikynsikurssin, ja sen myötä alkanut tekemään kynsiäkin. Liiketoimintasuunnitelma on vieläkin tekemättä, ja varmaan jääkin. Mistä senkin loppuunsaamisen energian löytäisin? Haenko vaan suosiolla sen toiminimen ja unohdan starttirahan? Miksei kukaan tee näitä päätöksiä minun puolestani?

Yhden asian olen saanut tehtyä ja se on autokouluun ilmoittautuminen. Aion ajaa kauan haaveilemani prätkäkortin. Onhan siinäkin nyt jo jotain, eikös? 

Nyt se löytyi..

nimittäin treeni-ilo!! Jee!! Selän kanssa saa olla vielä varovainen, mutta hiljaa hyvä tulee.

Harmi, että lähdemme huomenna pariksi päiväksi maalle ja meinasi tulla pakollinen treenitauko, kunnes keksin, että voisin tunkea itseni siskon miehen salille treenaamaan. En tiedä ihan varmaksi, että onko kyseessä äijien sali, mutta ihan sama. Kyllä ne apinat saa hetken kestää vähän karvattomampaa lajitoveriaan :D

Siskon miestä on puraissut treenikärpänen ja tuloksia on alkanut tulemaan. Hieman pinnaa kiristää siskoni, joka ei ole ihan yhtä innoissaan miehensä treenaamisesta kuin hän itse.

Itsekin joskus kummastelin, kun ex-mies viihtyi paremmin salilla kuin himassa, mutta nyt itsekin treenatessa alan ymmärtämään sitä tarvetta vaan saada kuntoilla oman tahdon mukaan. Ainut tietysti on se, että exäni mielestä treenaaminen ei ollut hänen omaa aikaa, vaan treenien päälle olisi pitänyt vielä saada erikseen omaa aikaa. Kenen aikaa se treenaaminen on, jos ei omaa?? Kysyn vaan.