torstai 21. marraskuuta 2013

Positiivisuus ennen kaikkea

Vähän hukassa. Positiivisuus kateissa. Tämä en ole minä, en todellakaan.

En halua luistaa siihen negatiiviseen moodiin jossa kuljin monen monta vuotta, kun en tyhmä nähnyt nenääni pidemmälle. En tahdo olla se ihminen, jonka hymy oli väkinäistä ja jonka päätä särki 24/7, kun murehti asioita joille ei voinut tehdä mitään.

Nyt murehdin asioita, joille yritän kyllä tehdä jotain, mutta kun tuntuu ettei mikään riitä. Ei henkilökohtaisessa elämässä saati työelämässä. Yritä tässä nyt olla positiivinen, kun tulee iskuja vasten kasvoja. Työhakemuksia lähettänyt monen monta, eikä yhdestäkään kuulu. Tekstiviestejä ja puheluita, joihin ei vastata. Sitten kun nipsnaps joku muistaakin olemassa oloni niin jos et sekunnissa ole vastannut takaisin alkaa hirveä mykkäkoulu. Mikä tätä maailmaa vaivaa? Kiire, malttamattomuus, riittämättömyys, täydellisyyden tavoittelu. Mä en halua!! Ei tämä voi olla sitä elämää jota joudun loppuelämäni elämään.

Ihmisillä on oikeus aina sanoa mielipiteensä. Nojoo, ei se nyt ihan noin mene. Joskus on parempi pitää päänsä kiinni. Joskus olisi fiksumpaa miettiä hetki ennen kuin sanoa tai tehdä mitään. Aika mautonta mielestäni on sanoa jollekulle, että "mä en halua susta mitään fitnesmimmiä, toi sun dieettaaminen on ihan tyhmää" tai jos toinen lähettää jonkun fitnesmimmin kuvan ja laittaa, että tähän sulla on kyllä hitosti vielä matkaa. 

Minä en halua olla fitti, mutta en halua olla fättikään. Haluan olla oma itseni, tyytyväinen itseeni. Eikö se riitä? Täytyykö meistä jokaisen selitellä tekemisiään muille? Ei minusta.

Tämä ei ole mikään treeniblogi. Tämä on perseelle potkimisblogi. Tätä ei lue edes äiti, joten hitonko väliä mitä tänne vuodatan? No on sillä väliä, nimittäin minulle. Oksennan tänne pahaa oloa, hihkun onnistumisia, puran ajatuksia ja itken elämää, niin hyvässä kuin pahassa. Tämä on minun tapani nollata. Nyt varsinkin, kun viinaakaan ei kuulemma enää saa juoda. 

Tässä pienen flunssan vitutustilassa tekisi niin mieli tarrata glögipulloon, lirauttaa tumut joukkoon ja juoda lämmikettä sielulle ja sydämelle. Mutta enpäs teekään niin, vaan siirryn kirjan kera sängyn pohjalle odottamaan nukkumattia. 

Lupasin ystävälleni, että olen päättänyt joulukuun olevan meille onnen kuu. Eli tämä marraskuu menee vitutuksen lomassa, mutta eipä hätiä, sillä joulukuussa asiat järjestyy. Positiivista ajattelua. Sitähän se elämä tarvitsee, että jaksaa näyttää vastoinkäymisille kieltä. Tai keskaria, tai vaikka persettä. Ihan sama, kunhan jotain näyttää. Niih!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti